Sukuseuran hallitus kokousti lauantaina 14.3.2020 Pihtiputaan kunnanvirastolla. Kokouksessa käsiteltiin pääasiassa 18. heinäkuuta järjestettävään sukukokoukseemme liittyviä asioita, kuten vuosikertomus ja tilinpäätökset, ja tilaisuudessa julkistettavaa sukukirjaa.
Jäsenasioissa todettiin, että uusia jäseniä olisi tärkeää saada mukaan seuran toimintaan – kuuluuko sinun lähisukuusi joku, jonka voisit kutsua jäseneksi? Tai miltä kuulostaisi antaa seuran jäsenmaksu syntymäpäivälahjaksi nuorelle sukulaiselle?
Sukuseuran vaakunasta kokous päätti selvitellä, josko saisimme jonkin alan yrityksen kanssa yhteistyössä jäsenillemme tarjolle isännänviirin sukuvaakunallamme varustettuna. Sukuseuran kotisivuja pyritään aktivoimaan, esimerkiksi tiedottamalla projektien etenemisistä useammin.
Kokouksessa lanseerattiin nimi sukukirjan ensimmäiselle osalle ja todettiin, että kirjan kuvitusta varten olisi mukava löytää suvusta joku taitava piirtäjä. Piirrokset vanhoista esineistä koettiin paremmaksi vaihtoehdoksi kuin ”nykyaikaiset valokuvat vanhoista”. Hallitus kävi myös keskustelua siitä, millaisia linjoja sukututkimuksessa ja teoksissamme tulisi seurata. Hallitus päätti tilausmäärän sekä ennakko- ja varsinaisen myyntihinnan. Ennakkotilaamisesta tiedotetaan piakkoin tarkemmin!
Kokouksen loppuvaiheessa hallitus suunnitteli tarkemmin sukutiedotteen julkaisemista sekä tulossa olevan sukukokouksen käytännön järjestelyjä.
Oikein hyvää alkavaa uutta vuotta 2020 kaikille! Jotkut viettävät pian alkavaa vuotta jo uuden vuosikymmenen aloittamisena, jotkut matemaattisemmin ajatellen vanhan vuosikymmenen viimeisenä vuotena, mutta uusi vuosihan se on silti jokaiselle. Tuokoon se mukanaan hyviä asioita!
Mikäli uusi vuosi tuo myös uusia maisemia, sukuseura pyytää pitämään jäsenrekisteriimme tallennetut jäsentemme yhteystiedot ajan tasalla. Postiosoitteen ohella voi välillä vaihtua myös sähköpostiosoite. Mikäli käytössä on ollut vaikkapa uuden vuoden myötä maksulliseksi muuttuva suomi24.fi-palvelun ilmaisosoite, josta nyt koittaa siirtyminen toiseen palveluun, niin olettehan hyvät ja muistatte toimittaa uuden yhteystiedon myös sukuseuralle, kiitos! Yhteystieto jäsenrekisterimme hoitajalle löytyy etusivumme alalaidasta tai yhteystietosivulta.
Tarkemmin suomi24.fi-palvelun muutoksesta heidän omassa tiedotteessaan.
Oletko tutustunut siihen, mitä kaikkea vanhaa materiaalia nykyään voikaan löytää erilaisista arkistolähteistä, myös kotoaan poistumatta? Yksi kattavimmista tällaisista nettiarkistoista on Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -palvelu. Palvelun kautta voi etsiä vapaalla sanahaulla (tai monimutkaisemminkin) vanhojen sanoma- ja aikakauslehtien sekä kirjallisten julkaisujen hakutuloksia.
Tästä linkistä pääset katsomaan, mitä kaikkea palvelu tarjoaa hakusanalla ”Kokkonen” – hakutuloksia on lähes 70000 kappaletta! Toki koneluetusta aineistosta osa on myös ns. vääriä tulkintoja, eivätkä kaikki hakutulokset välttämättä muutenkaan meidän sukuumme mitenkään liity, mutta kyllä tuolta varmasti jännittävää lukemista löytyy meitä Kokko-Kokkosen sukuun kuuluviakin etsiville.
Löydätkö tuttuja sukulaisia hakutuloksista? Vastaa vaikka sukumme Facebook-ryhmässä ja kerro, saitko uutta vai jo ennestään tuttua tietoa, kiitos!
Hallitus kokoontui tänään 21.9.2019 Pihtipudas-seuran sukututkimuspäivän päätteeksi keskustelemaan ja tekemään päätöksiä sukukirjaprojektista.
Sukukirjan ensimmäinen osa valmistuu sukukokoukseen 18.7.2020 mennessä. Ennakkomyynti alkaa maaliskuussa 2020.
Sukukirjan toista osaa varten tarvitsemme perhetietolomakkeita, joilla annetaan lupa elossa olevien perheenjäsenten tietojen julkaisemiseen sukukirjan myöhemmin julkaistavassa toisessa osassa.
Pihtiputaalaiset Hannu Kauppinen, 75, ja Seppo Vainio, 68, ovat 25 viime vuoden aikana alkaen vuodesta 1993 ja 1994 käyttäneet suuren osan vapaa-ajastaan suomalaisten sotavainajien hakemiseksi itärajan takaa kenttähaudoista ja muista löytöpaikoista takaisin kotimaan siunattuun multaan, osin sankari-, osin sukuhautoihin. He ovat olleet mukana etsimässä ja tuomassa yli 300 vainajaa kotiin ja auttaneet monia omaisia saamaan varman tiedon oman sotavainajansa kohtalosta.
Kymmenien vapaaehtoisten etsintäkaivajien työ kesti yleensä kymmenisen vuotta 90-luvun puolivälistä vuoteen 2004, mutta Hannu ja Seppo ovat jatkaneet kutsumustyötään senkin jälkeen. He ovat yhdessä olleet mukana löytämässä ja tuomassa kotimaahan noin kuudenneksen kaikista noin 1800 löydetystä vainajasta. Heidät on löydetty aluksi Opetusministeriön ja myöhemmin Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen järjestämien etsintäkaivausten tuloksena.
Surun pintaan nousemisesta huolimatta kentälle jääneiden sotilaitten omaisten olo helpottuu ja seestyy, kun varma tieto omaisen kohtalosta saapuu ja kun koko elämää kalvanut epätietoisuus väistyy.
-Muistan, kun vielä kuusikymmenluvulla ei tiedetty, missä isä oli. Nyt tuli arvokas loppu, kertoi Kalle Joensuun poika Lasse, joka oli kesällä 1997 mukana kaivamassa esiin isänsä ja 67 muun sotavainajan jäänteitä Kiestingin takaa Kapustnajajoen maastosta. Siellä Muurmannin radalle yrittänyt suomalainen Jääkärirykmentti 53 joutui mottiin jatkosodan alkukuukausina, syyskesällä 1941.
Seppo ja Hannu läksivät omalle etsintäretkelle…
Kun
toinen etsintäkaivausryhmä oli turhaan etsinyt Kiestingin motin
kahta suomalaista kenttähautaa, Hannu ja Seppo lähtivät omalle
etsintäretkelleen marraskuussa 1996 yhdessä Rauno Ruohosen kanssa.
Heidän huomiotaan kiinnitti se, että sotilaspastorin piirtämän
hautakartan mukaan molemmat haudat olivat suomaastossa. He käyttivät
sen verran erään sotakirjan tietoja, maalaisjärkeä ja
päättelykykyään, että alkoivatkin etsiä hautoja kuivemmalta
alueelta lähes kilometrin päästä peitepiirroksen kuvaamista
sijainneista.
-Löysin
mielenkiintoisen paikan, jossa miinaharava alkoi piippailla, Hannu
muistelee.
-Kyllähän
se oli hiukan aavemainen tunne, kun lapio melkein heti osui
nahkasaappaaseen. Siitä arvasimme, että olemme oikealla paikalla
ja varmistimme asian muutamalla lisäkaivauksella, Seppo kertoo.
Kyseessä oli Sepon ensimmäinen ja niin tärkeä löytö, että hän
muisti tämän lapionpistonsa tulokset monta kertaa unissaankin.
-Näin
saimme isomman hauta 1:n sijainnin selville ja merkityksi karttaan.
Vähän ajan kuluttua löytyi melkein samasta kohtaa
Kiestingin-Louhen radan toiselta puolelta myös pienempi hauta 2,
jonka myös merkitsimme karttaan ja toivoimme voivamme palata
paikalle seuraavana vuonna isommalla joukolla, Pihtiputaan miehet
kertovat. Toisen haudan sijainnin paljasti erään vainajan pistooli,
joka sai miinaharavan piippaamaan. He peittivät ja naamioivat
kaivaustensa jäljet ennen kuin lähtivät takaisin Suomeen.
Koska paikka oli syrjäisessä korvessa, Hannu ehdotti Opetusministeriölle ja Sotavainajien muiston vaalimisyhdistykselle, että vainajien jäänteet haettaisiin Suomeen eikä tyydyttäisi muistomerkkiin, joka sitä paitsi olisi altis ilkivallalle. Näin päätettiinkin tehdä.
”Me
etsijät emme ole sankareita”
Vaikka
kolmikon tekemä hautalöytö oli ainakin pohjoisten rintamien suurin
ja merkittävin, heitä ei ole mainittu ollenkaan näiden hautojen
löytäjinä Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen
etsintäkaivauksia kuvaavassa kokoomateoksessa Sotavainajiamme
rajan takaa.
Hannua sentään haastateltiin toimittaja Reijo Holopaisen tekemässä
tv-uutiskatsauksessa vuonna 1997, kun suuri retkikunta haki kotimaan
multiin Kapustnajajoen maastoon ja Pirttijärvelle Vienan Karjalaan
haudatut sotavainajat.
-Ei
tässä yksittäisiä etsijöitä pidäkään ruveta sankareina
pitämään. Oikeita sankareita ovat he, jotka tänne
taistelukentille kaatuivat ja siellä taistelivat, ohjeistaa Seppo
tämän jutun kirjoittajaa. Kun Hannusta ja Seposta tehtiin juttuja
moniin lehtiin, heitä kiusasi se, että heidät etsintäkaivajina
nostettiin keskiöön ja sankareiksi, osittain oikeiden sankareiden
sijasta.
Pihtiputaalaisista
talvi- ja jatkosodan taistelijoista kaksikymmentäviisi on jäänyt
taistelukentille. Hannu ja Seppo eivät ole pystyneet mitenkään
keskittymään tiettyjen paikkakuntien, esimerkiksi Pihtiputaan
sotavainajien etsimiseen, mutta sattumalta he ovat löytäneet yhden
kotipaikkakuntansa sotavainajan.
Suuri enemmistö suomalaistaistelijoiden omaisista pitää etsintäkaivauksia hyvänä ja kannatettavana asiana. Myös Hannu ja Seppo ovat saaneet runsaasti kiittävää palautetta etsintätyöstään, varsinkin Seuralehden vuonna 1998 julkaiseman kahden aukeaman haastattelun jälkeen.
Pyynnöstä Hannu ja Seppo laativat yleispiirteisen kartan paikoista, joissa he ovat sotavainajien etsintäkaivaustensa yhteydessä käyneet.
Nyt julkaisemme vain Vienan Karjalan osuuden, mahdollisessa jutun jatko-osassa Laatokan Karjalan kartan, jossa on paljon enemmän, viitisenkymmentä, Hannun ja Sepon etsintäkaivauspaikkaa.
Etsintäkaivauksissa
joutuu kohtaamaan sodan karmiviakin totuuksia. Kapustnajajoen
toisessa kenttähaudasta löytyi mies, jolta puuttui pää ja jonka
jalkoihin oli nahkahihnalla sidottu kolmas jalka. Kyseessä olivat
kahden eri vainajan jäänteet, joista kumpaakaan ei pystytty
tunnistamaan, koska tuntolevyjä ei löytynyt.
Mitä liikkuu etsijän mielessä, kun kohtaa tällaisia näkyjä? -Kyllähän se hiljaiseksi vetää, toteaa Seppo. Hannu puolestaan kertoo, että oli aloittanut etsintäkaivaukset jo vuonna 1993, vuotta ennen Sepon mukaantuloa, ja oli jo tottunut asiaan, joten tuntemukset eivät olleet yhtä vahvat. Ensimmäisen saappaan löytäminen tuotti myös iloa etsinnän onnistumisesta.
Seppo ja Hannu ovat etsintäkaivauksissaan osuneet muutaman kerran myös isiensä jäljille, samoille paikoille, joissa nämä ovat sotien aikana taistelleet.
Historia tulee lähelle. -Kyllähän jo Kiestingin entistä sotatietä ajellessa tunsi kuulevansa sitä kuuluisaa historian siipien havinaa, kun tarkasti kuunteli, virnistää Seppo mietteissään.
Tähän
päättyy Hannun ja Sepon tarinan ensimmäinen osa. Jos
kirjoitusaikaa ja tilaa sukulehdessä löytyy, kerromme toisessa
osassa parista mielenkiintoisesta retkestä suomalaisten
eteläisemmiltä sotateiltä. Vain parista etsintäkaivauksesta,
sillä kymmenien eri kaivausten tarinaan tarvittaisiin kokonainen
kirja…
PS: Googlaapa vaikka haulla ”Sotavainajien nouto Kiestingistä”, niin näet YouTubesta reilun puolen tunnin pituisen dokumentin juuri Hannun ja Sepon löytämien kenttähautojen ja Pirttijärven haudan vainajien noutamisesta Suomeen! Varsinkaan videon alussa tekninen taso ei ole kaksinen, mutta sisältö on sitäkin mielenkiintoisempi ja todella koskettava!
Teksti: Pentti Ruotsalainen Kuvat: Hannu Kauppisen ja Seppo Vainion arkisto
Hannu ja Seppo ovat sukulaisia
Vainion Sepon isä on mv. Lauri Vainio ja isoisä Otto Vilhelm Varis (kutsumanimi Ville, vuodesta 1909 Vainio) Reisjärveltä.
Sepon isoisä Otto Vilhelm Vainio ja Hannun mummo Hilda Varis ovat sisaruksia.
Hannun äiti on Valma Kauppinen, o.s. Kinnunen, Siirtolan Kinnusia.
Hannun isä on mv. Niilo Kauppinen Pihtiputaalta. Ohessa Hannun ja Sepon sukupuuta.
Sepon äiti on Martta Emilia o.s. Sangi, syntymäkotikunta Liminka, 1911-2001.
Sotatiepoimintoja
Hannun isän, maanviljelijä Niilo Kauppisen, s. 13.11.1915, k.
28.8.1998
Suojeluskuntalainen,
Talvisotaan vapaaehtoisena, koska ei ollut mielenvikaisen miehen
kirveellä aiheuttaman vaikean käsivamman vuoksi virallisesti
palveluskelpoinen. Jatkosodassa kiväärimies, varastosotamies,
vapautettu käsivamman vuoksi sotilaallisista tehtävistä. Meni
vapaaehtoisena vielä Lapin sotaan saksalaisia vastaan, pelastui
uimalla laivan uppoamisesta Röytän rannassa.
Kotona Pihtiputaalla
ovat olleet odottamassa vaimo Valma ja pojat Jorma -42 ja Hannu -43.
Sodan jälkeen syntyivät vielä Kaija -46 ja Tuula -51.
Sotatiepoimintoja
Sepon isän, maanviljelijä Lauri Vainion, s. 8.7.1912, k. 4.3.1990
Astunut vakinaiseen
palvelukseen 9.5.1933
Sitä ennen kuulunut
Reisjärven suojeluskuntaan kuusi vuotta, siis 15-vuotiaasta lähtien.
Palvelus
ylimääräisissä harjoituksissa ja liikekannallepannuissa joukoissa
Saapunut 14.10.1939,
III/JR 25
Osanotto Talvisodan
taisteluihin Osasto Ilomäen mukana Kuhmossa, mm. Klemetin
taistelussa ja Luvelahden puolustustaistelussa. Ylennetty reservin
kersantiksi 28.12.1939, tehtävä lkp:n aikana joukkueen varajohtaja.
Haavoittunut 13.2.1940, toistaiseksi lomautettu 30.4.1940.
Palvelus
ylimääräisissä harjoituksissa ja liikekannallepannuissa joukoissa
Saapunut 17.6.1941,
Jalkaväen koulutuskeskus 13
21.2.1942 5/JR 45:een,
12.8.1943 7/JR 45:een
Osanotto taisteluihin
komppanian vääpelinä mm. Maaselässä, Laatokan Syvärillä ja
Aunuksen kannaksella. Kunniamerkki V.m. 1 syyskuun 23. 1942 sekä
Jatkosodassa myös V.m. 2. Myös Talvisodassa Lauri Vainio sai sekä
hopeisen Vapauden mitalin 1. lk että pronssisen Vapauden mitalin 2.
lk.
Taisteluja, joihin
ottanut osaa: Maaselkä 21.2. – 12.3.1942, Laatokan Syväri 9.6.42 –
6.6.43,
Jandeba 17.5.44 –
21.6.44 sekä Alakorpi, Torasjärvi, Saarimäki, Puskuselkä,
Pultsoila, Käsmäselkä, Kotitsanlampi, Koivuselkä, Marttinen ja
Syskyjärvi.
Maatalouslomalla
18.9.-2.11.1944, Ly-määr. 25.11.1944 saakka, jolloin kotiutettu.
Kotona Reisjärvellä on ollut odottamassa vaimo Martta ja kaksi lasta, Sirkka -39 ja Kaisu -41. Sodan jälkeen syntyivät Jussi -45, Maija -47 ja Seppo -50. Ylivääpeliksi Lauri ylennettiin itsenäisyyspäivänä 1968.
Taustaa: Muurmannin radan merkitys neuvostoarmeijan huollolle
”Huhtikuun
alussa (1941) Hitler tuskastui lopullisesti Italian nuhjaamiseen
Kreikkaa vastaan ja lähetti osan armeijastaan Balkanille. Ei vain
ruhjomaan itsepäistä Kreikkaa, vaan näyttämään koko Balkanille,
kuka on käskijä Euroopassa.” (…)
”Kolme
viikkoa sen jälkeen, kun saksalaiset maihinlaskujoukot olivat
täydellisesti valloittaneet Kreetan saaren, Saksan armeija ylitti
Neuvostoliiton rajan.” (…)
”Eikä
vain Saksan armeija ollut rynnännyt Neuvostoliittoon: sotaan Saksan
rinnalla olivat lähteneet myös Italia, Unkari, Romania, Slovakia ja
Suomi.”
”Jääkärirykmentti
53:n jalkaväki oli ylittänyt Neuvostoliiton rajan Kuusamon kohdalla
heinäkuun ensimmäisen päivän aamuyöllä ja edennyt sen jälkeen
pitkin Vienan Karjalan korpia itää kohti. ” (…) ”Mitä
syvemmälle Neuvostoliiton korpiin rykmenttimme oli edennyt, sitä
useammin ja tiukemmin neuvostosotilaat olivat alkaneet pistää
kamposiin.”
(Kalle
Päätalo, Liekkejä laulumailla ss. 7-8)
Saatuaan
tien Bosporin salmelle ja Mustalle merelle katkaistuksi ja Itämeren
hallintaansa Saksa oli varmaankin päättänyt varmistaa, että saisi
katkaistuksi myös Neuvostoliiton tärkeän huoltoreitin, joka kulki
läpi vuoden sulana lainehtivasta Murmanskin satamasta Muurmannin
radan kautta Keski-Venäjälle. Katkaisun oli onnistuttava jo Sorokan
pohjoispuolelta ennen itäisemmän radan risteystä. Siksi Hitler
lähetti omat joukkonsa Suomen Lappiin varmistamaan asian. Aukean
maaston sodankäyntiin tottuneet saksalaiset eivät kuitenkaan
menestyneet korpisodassa ainakaan ilman suomalaisten apua.
Yhdysvaltain massiivinen apu Neuvostoliitolle Muurmannin radan kautta
Yhdysvaltalaisen
tilaston mukaan kuljetettiin Muurmannin radalla elokuun 1941 ja
huhtikuun 1945 välisenä aikana Neuvostoliiton avuksi lähinnä
Yhdysvalloista ja jonkin verran myös Britanniasta mm. seuraavaa
sotakalustoa: 12 000 lentokonetta, 6 000 panssarivaunua, lähes 300
000 tonnia ammuksia ja 360 000 moottoriajoneuvoa. (Schreiber, Kampf
unter dem Nordlicht, s. 27).
Japani
koetti estää Neuvostoliiton huoltamisen Siperian radan kautta, ja
pohjoisen reitin lisäksi itse asiassa ainoastaan Persian (nyk.
Iranin) käytävä Basran kautta toimi kohtalaisesti toisen
maailmansodan alkuvuosina, joten Muurmannin ja Arkangelin rata oli
puna-armeijalle kullanarvoinen.
Puna-armeijan
tärkeä huoltoreitti oli siis saatava poikki tavalla tai toisella.
Sissiosastojen suorittamat siltojen räjäytykset pystyttiin estämään
tai ainakin korjaamaan melko nopeasti. Piti siis yrittää saada
jokin radan pätkä omien joukkojen haltuun. Mm. Kuusamon
korkeudella, Kiestingin suunnalla, tätä yritettiin
saksalais-suomalaisella yhteistyöllä ja suuriakin riskejä ottaen.
Tuloksena oli joutuminen mottiin Kapustnaja-joella, parikymmentä
kilometriä Kiestingistä itään, jo melko lähellä Muurmannin
rataa, noin 40 kilometrin päässä siitä.
68
suomalaissotilasta kahdessa joukkohaudassa
Sodassa
totuus häviää ensin, myös Suomessa. Ei sille mitään voi.
Kalle
Päätalo, ss. 456-457: ”Tärkein ja mieltä lämmittävin uutinen
oli kulkeutunut Kiestingin rintamalta: JR53 oli selviytynyt motista!
Tätä
uutista ei luettu radiossa eikä painettu lehtiin. Tieto kulkeutui
Kiestingistä Ouluun tuotujen haavoittuneitten ja heitä
kuljettaneitten automiesten mukana, levisi sairasosastoille ja pian
eri sairaaloihin. (…)
Koska
rykmentin jäännökset olivat joutuneet vetäytymään tiettömien
suo- ja korpimaisemien kautta kiertäen, oli Kapustnaja-joen korpiin
jouduttu jättämään lähes kaikki raskas kalusto ja mikä
surkeinta, paljon kaatuneitten ruumiita. (…)
Itse
kuuluin niihin hyväonnisiin vaikeasti haavoittuneihin, jotka oli
ehditty kuljettaa rautatietä lavetin päällä Kiestinkiin. Muutamaa
päivää myöhemmin venäläiset olivat katkaisseet rautatien
lopullisesti Kiestingin ja JR53:n välistä.”
Tänne
Kapustnaja-joen tienoille haudattiin kahteen joukkohautaan mataliin
hiekan ja vain turpeenkin peittämiin kaivantoihin 66 siellä
kaatunutta tunnistettua sekä kaksi tunnistamattomiksi ruhjoutunutta
suomalaissotilasta. Hautojen sijainnista tehty kartta oli
summittainen ja hieman harhaanjohtavakin, mutta se ei estänyt
Kauppisen Hannua ja Vainion Seppoa yrittämästä niiden löytämistä
1990-luvun puolivälissä yhdessä Rauno Ruohosen kanssa.. Vuonna
1992 Suomi ja Venäjä olivat allekirjoittaneet sopimuksen, joka
mahdollisti sotavainajien etsintäkaivaukset myös Venäjän alueella
ja omien vainajien jäänteiden siirtämisen Suomen sankarihautoihin.
Palvelin, jolla sivumme sijaitsevat, on kuluneella viikolla kärsinyt varavirtaan liittyvistä ongelmista, jotka aiheuttavat välillä katkoja palveluihin. Tilanne korjaantunee viikonlopun kuluessa, joskin korjauksestakin aiheutuu vielä oma katkonsa.
Yhdistyksen nettisivujen tietosuojaseloste on päivitetty vastaamaan lain asettamiin velvoitteisiin.
Tällä hetkellä sivuillemme rekisteröityminen on rajoitettu tiukasti yhdistyksen aktiivitoimijoihin, eikä anonyymi kommentointi näihin artikkeleihin ole oletuksena sallittua, joten suuri osa selosteesta ei valtaosaa käyttäjistä toki edes koske. Mutta tokipa tuokin viranomaisvaatimus on oleellista täyttää – ja sieltä voi lukea, mitä kaikkea konepellin alla tapahtuukaan!
Sukuseura onnittelee ammattiin valmistuneita ja valkolakin saaneita sukulaisia! Toivottavasti säät suosivat sukumme juhlahetkiä ja antavat onnistuneita juhlistuksia sekä valoa tulevaisuuttaan kohti suuntaaville nuorillemme.
Sukuseuran kotisivut ovat toissapäivänä ja eilen olleet parin tunnin katkoilla, johtuen pohjoisen Suomen myrskyjen aiheuttamista sähkökatkoista, jotka sarjoina toistuessaan ylittivät palvelimen varavirtakapasiteetin. Jospa niistä säistä jo päästiin ja voimme nyt tosiaan suunnata rauhallisin mielin erilaisiin kesän alkamisen juhlistuksiin!
Sukuseuran sivut on nyt avattu uudistettuina WordPress-pohjalle.
Lisää sisältöä ja ulkoasun ryhdistämistä on suunnitteilla. Vinkkejä ja sivuillemme sopivia tekstejäkin otetaan mieluusti vastaan osoitteessa webmaster@kokko-kokkonen.org – kiitos!