Sukututkimusprojekti etenee

Hallitus kokoontui tänään 21.9.2019 Pihtipudas-seuran sukututkimuspäivän päätteeksi keskustelemaan ja tekemään päätöksiä sukukirjaprojektista.

Sukukirjan ensimmäinen osa valmistuu sukukokoukseen 18.7.2020 mennessä. Ennakkomyynti alkaa maaliskuussa 2020.

Sukukirjan toista osaa varten tarvitsemme perhetietolomakkeita, joilla annetaan lupa elossa olevien perheenjäsenten tietojen julkaisemiseen sukukirjan myöhemmin julkaistavassa toisessa osassa.

Hannu ja Seppo ovat tuoneet lukuisia kentälle jääneitä sotavainajia siunattuun maahan

Pihtiputaalaiset Hannu Kauppinen, 75, ja Seppo Vainio, 68, ovat 25 viime vuoden aikana alkaen vuodesta 1993 ja 1994 käyttäneet suuren osan vapaa-ajastaan suomalaisten sotavainajien hakemiseksi itärajan takaa kenttähaudoista ja muista löytöpaikoista takaisin kotimaan siunattuun multaan, osin sankari-, osin sukuhautoihin. He ovat olleet mukana etsimässä ja tuomassa yli 300 vainajaa kotiin ja auttaneet monia omaisia saamaan varman tiedon oman sotavainajansa kohtalosta.

Kymmenien vapaaehtoisten etsintäkaivajien työ kesti yleensä kymmenisen vuotta 90-luvun puolivälistä vuoteen 2004, mutta Hannu ja Seppo ovat jatkaneet kutsumustyötään senkin jälkeen. He ovat yhdessä olleet mukana löytämässä ja tuomassa kotimaahan noin kuudenneksen kaikista noin 1800 löydetystä vainajasta. Heidät on löydetty aluksi Opetusministeriön ja myöhemmin Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen järjestämien etsintäkaivausten tuloksena.

Surun pintaan nousemisesta huolimatta kentälle jääneiden sotilaitten omaisten olo helpottuu ja seestyy, kun varma tieto omaisen kohtalosta saapuu ja kun koko elämää kalvanut epätietoisuus väistyy.

-Muistan, kun vielä kuusikymmenluvulla ei tiedetty, missä isä oli. Nyt tuli arvokas loppu, kertoi Kalle Joensuun poika Lasse, joka oli kesällä 1997 mukana kaivamassa esiin isänsä ja 67 muun sotavainajan jäänteitä Kiestingin takaa Kapustnajajoen maastosta. Siellä Muurmannin radalle yrittänyt suomalainen Jääkärirykmentti 53 joutui mottiin jatkosodan alkukuukausina, syyskesällä 1941.

Seppo ja Hannu läksivät omalle etsintäretkelle…

Kun toinen etsintäkaivausryhmä oli turhaan etsinyt Kiestingin motin kahta suomalaista kenttähautaa, Hannu ja Seppo lähtivät omalle etsintäretkelleen marraskuussa 1996 yhdessä Rauno Ruohosen kanssa. Heidän huomiotaan kiinnitti se, että sotilaspastorin piirtämän hautakartan mukaan molemmat haudat olivat suomaastossa. He käyttivät sen verran erään sotakirjan tietoja, maalaisjärkeä ja päättelykykyään, että alkoivatkin etsiä hautoja kuivemmalta alueelta lähes kilometrin päästä peitepiirroksen kuvaamista sijainneista.

-Löysin mielenkiintoisen paikan, jossa miinaharava alkoi piippailla, Hannu muistelee. -Kyllähän se oli hiukan aavemainen tunne, kun lapio melkein heti osui nahkasaappaaseen. Siitä arvasimme, että olemme oikealla paikalla ja varmistimme asian muutamalla lisäkaivauksella, Seppo kertoo. Kyseessä oli Sepon ensimmäinen ja niin tärkeä löytö, että hän muisti tämän lapionpistonsa tulokset monta kertaa unissaankin.

-Näin saimme isomman hauta 1:n sijainnin selville ja merkityksi karttaan. Vähän ajan kuluttua löytyi melkein samasta kohtaa Kiestingin-Louhen radan toiselta puolelta myös pienempi hauta 2, jonka myös merkitsimme karttaan ja toivoimme voivamme palata paikalle seuraavana vuonna isommalla joukolla, Pihtiputaan miehet kertovat. Toisen haudan sijainnin paljasti erään vainajan pistooli, joka sai miinaharavan piippaamaan. He peittivät ja naamioivat kaivaustensa jäljet ennen kuin lähtivät takaisin Suomeen.

Koska paikka oli syrjäisessä korvessa, Hannu ehdotti Opetusministeriölle ja Sotavainajien muiston vaalimisyhdistykselle, että vainajien jäänteet haettaisiin Suomeen eikä tyydyttäisi muistomerkkiin, joka sitä paitsi olisi altis ilkivallalle. Näin päätettiinkin tehdä.

Me etsijät emme ole sankareita”

Vaikka kolmikon tekemä hautalöytö oli ainakin pohjoisten rintamien suurin ja merkittävin, heitä ei ole mainittu ollenkaan näiden hautojen löytäjinä Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen etsintäkaivauksia kuvaavassa kokoomateoksessa Sotavainajiamme rajan takaa. Hannua sentään haastateltiin toimittaja Reijo Holopaisen tekemässä tv-uutiskatsauksessa vuonna 1997, kun suuri retkikunta haki kotimaan multiin Kapustnajajoen maastoon ja Pirttijärvelle Vienan Karjalaan haudatut sotavainajat.

-Ei tässä yksittäisiä etsijöitä pidäkään ruveta sankareina pitämään. Oikeita sankareita ovat he, jotka tänne taistelukentille kaatuivat ja siellä taistelivat, ohjeistaa Seppo tämän jutun kirjoittajaa. Kun Hannusta ja Seposta tehtiin juttuja moniin lehtiin, heitä kiusasi se, että heidät etsintäkaivajina nostettiin keskiöön ja sankareiksi, osittain oikeiden sankareiden sijasta.

Pihtiputaalaisista talvi- ja jatkosodan taistelijoista kaksikymmentäviisi on jäänyt taistelukentille. Hannu ja Seppo eivät ole pystyneet mitenkään keskittymään tiettyjen paikkakuntien, esimerkiksi Pihtiputaan sotavainajien etsimiseen, mutta sattumalta he ovat löytäneet yhden kotipaikkakuntansa sotavainajan.

Suuri enemmistö suomalaistaistelijoiden omaisista pitää etsintäkaivauksia hyvänä ja kannatettavana asiana. Myös Hannu ja Seppo ovat saaneet runsaasti kiittävää palautetta etsintätyöstään, varsinkin Seuralehden vuonna 1998 julkaiseman kahden aukeaman haastattelun jälkeen.

Vienan Karjalan kartta, jossa merkinnät kaivuupaikoista.

Pyynnöstä Hannu ja Seppo laativat yleispiirteisen kartan paikoista, joissa he ovat sotavainajien etsintäkaivaustensa yhteydessä käyneet.

Nyt julkaisemme vain Vienan Karjalan osuuden, mahdollisessa jutun jatko-osassa Laatokan Karjalan kartan, jossa on paljon enemmän, viitisenkymmentä, Hannun ja Sepon etsintäkaivauspaikkaa.

(Kuva suurempana)

Karmiviakin löytöjä, historian siipien havinaa…

Etsintäkaivauksissa joutuu kohtaamaan sodan karmiviakin totuuksia. Kapustnajajoen toisessa kenttähaudasta löytyi mies, jolta puuttui pää ja jonka jalkoihin oli nahkahihnalla sidottu kolmas jalka. Kyseessä olivat kahden eri vainajan jäänteet, joista kumpaakaan ei pystytty tunnistamaan, koska tuntolevyjä ei löytynyt.

Mitä liikkuu etsijän mielessä, kun kohtaa tällaisia näkyjä?
-Kyllähän se hiljaiseksi vetää, toteaa Seppo. Hannu puolestaan kertoo, että oli aloittanut etsintäkaivaukset jo vuonna 1993, vuotta ennen Sepon mukaantuloa, ja oli jo tottunut asiaan, joten tuntemukset eivät olleet yhtä vahvat. Ensimmäisen saappaan löytäminen tuotti myös iloa etsinnän onnistumisesta.

Seppo ja Hannu ovat etsintäkaivauksissaan osuneet muutaman kerran myös isiensä jäljille, samoille paikoille, joissa nämä ovat sotien aikana taistelleet.

Historia tulee lähelle.
-Kyllähän jo Kiestingin entistä sotatietä ajellessa tunsi kuulevansa sitä kuuluisaa historian siipien havinaa, kun tarkasti kuunteli, virnistää Seppo mietteissään.

Tähän päättyy Hannun ja Sepon tarinan ensimmäinen osa. Jos kirjoitusaikaa ja tilaa sukulehdessä löytyy, kerromme toisessa osassa parista mielenkiintoisesta retkestä suomalaisten eteläisemmiltä sotateiltä. Vain parista etsintäkaivauksesta, sillä kymmenien eri kaivausten tarinaan tarvittaisiin kokonainen kirja…

PS: Googlaapa vaikka haulla ”Sotavainajien nouto Kiestingistä”, niin näet YouTubesta reilun puolen tunnin pituisen dokumentin juuri Hannun ja Sepon löytämien kenttähautojen ja Pirttijärven haudan vainajien noutamisesta Suomeen! Varsinkaan videon alussa tekninen taso ei ole kaksinen, mutta sisältö on sitäkin mielenkiintoisempi ja todella koskettava!

Teksti: Pentti Ruotsalainen
Kuvat: Hannu Kauppisen ja Seppo Vainion arkisto

Hannun ja Sepon yhdistetyt sukupuut, joista käy ilmi myös heidän keskinäinen sukulaisuutensa.

Hannu ja Seppo ovat sukulaisia

Vainion Sepon isä on mv. Lauri Vainio ja isoisä Otto Vilhelm Varis (kutsumanimi Ville, vuodesta 1909 Vainio) Reisjärveltä.

Sepon isoisä Otto Vilhelm Vainio ja Hannun mummo Hilda Varis ovat sisaruksia.

Hannun äiti on Valma Kauppinen, o.s. Kinnunen, Siirtolan Kinnusia.

Hannun isä on mv. Niilo Kauppinen Pihtiputaalta. Ohessa Hannun ja Sepon sukupuuta.

Sepon äiti on Martta Emilia o.s. Sangi, syntymäkotikunta Liminka, 1911-2001.

(Kuva suurempana)

Isien sotatiet

Sotatiepoimintoja Hannun isän, maanviljelijä Niilo Kauppisen, s. 13.11.1915, k. 28.8.1998

Suojeluskuntalainen, Talvisotaan vapaaehtoisena, koska ei ollut mielenvikaisen miehen kirveellä aiheuttaman vaikean käsivamman vuoksi virallisesti palveluskelpoinen. Jatkosodassa kiväärimies, varastosotamies, vapautettu käsivamman vuoksi sotilaallisista tehtävistä. Meni vapaaehtoisena vielä Lapin sotaan saksalaisia vastaan, pelastui uimalla laivan uppoamisesta Röytän rannassa.

Kotona Pihtiputaalla ovat olleet odottamassa vaimo Valma ja pojat Jorma -42 ja Hannu -43. Sodan jälkeen syntyivät vielä Kaija -46 ja Tuula -51.

Sotatiepoimintoja Sepon isän, maanviljelijä Lauri Vainion, s. 8.7.1912, k. 4.3.1990

Astunut vakinaiseen palvelukseen 9.5.1933

Sitä ennen kuulunut Reisjärven suojeluskuntaan kuusi vuotta, siis 15-vuotiaasta lähtien.

Aliupseerikoulu 21.7.1933 – 12.2.1934, ampumaluokka Valio.

Palvelus ylimääräisissä harjoituksissa ja liikekannallepannuissa joukoissa

Saapunut 14.10.1939, III/JR 25

Osanotto Talvisodan taisteluihin Osasto Ilomäen mukana Kuhmossa, mm. Klemetin taistelussa ja Luvelahden puolustustaistelussa. Ylennetty reservin kersantiksi 28.12.1939, tehtävä lkp:n aikana joukkueen varajohtaja. Haavoittunut 13.2.1940, toistaiseksi lomautettu 30.4.1940.

Palvelus ylimääräisissä harjoituksissa ja liikekannallepannuissa joukoissa

Saapunut 17.6.1941, Jalkaväen koulutuskeskus 13

21.2.1942 5/JR 45:een, 12.8.1943 7/JR 45:een

Osanotto taisteluihin komppanian vääpelinä mm. Maaselässä, Laatokan Syvärillä ja Aunuksen kannaksella. Kunniamerkki V.m. 1 syyskuun 23. 1942 sekä Jatkosodassa myös V.m. 2. Myös Talvisodassa Lauri Vainio sai sekä hopeisen Vapauden mitalin 1. lk että pronssisen Vapauden mitalin 2. lk.

Taisteluja, joihin ottanut osaa: Maaselkä 21.2. – 12.3.1942, Laatokan Syväri 9.6.42 – 6.6.43,

Jandeba 17.5.44 – 21.6.44 sekä Alakorpi, Torasjärvi, Saarimäki, Puskuselkä, Pultsoila, Käsmäselkä, Kotitsanlampi, Koivuselkä, Marttinen ja Syskyjärvi.

Maatalouslomalla 18.9.-2.11.1944, Ly-määr. 25.11.1944 saakka, jolloin kotiutettu.

Kotona Reisjärvellä on ollut odottamassa vaimo Martta ja kaksi lasta, Sirkka -39 ja Kaisu -41. Sodan jälkeen syntyivät Jussi -45, Maija -47 ja Seppo -50. Ylivääpeliksi Lauri ylennettiin itsenäisyyspäivänä 1968.

Taustaa: Muurmannin radan merkitys neuvostoarmeijan huollolle

”Huhtikuun alussa (1941) Hitler tuskastui lopullisesti Italian nuhjaamiseen Kreikkaa vastaan ja lähetti osan armeijastaan Balkanille. Ei vain ruhjomaan itsepäistä Kreikkaa, vaan näyttämään koko Balkanille, kuka on käskijä Euroopassa.” (…)

”Kolme viikkoa sen jälkeen, kun saksalaiset maihinlaskujoukot olivat täydellisesti valloittaneet Kreetan saaren, Saksan armeija ylitti Neuvostoliiton rajan.” (…)

”Eikä vain Saksan armeija ollut rynnännyt Neuvostoliittoon: sotaan Saksan rinnalla olivat lähteneet myös Italia, Unkari, Romania, Slovakia ja Suomi.”

”Jääkärirykmentti 53:n jalkaväki oli ylittänyt Neuvostoliiton rajan Kuusamon kohdalla heinäkuun ensimmäisen päivän aamuyöllä ja edennyt sen jälkeen pitkin Vienan Karjalan korpia itää kohti. ” (…) ”Mitä syvemmälle Neuvostoliiton korpiin rykmenttimme oli edennyt, sitä useammin ja tiukemmin neuvostosotilaat olivat alkaneet pistää kamposiin.”

(Kalle Päätalo, Liekkejä laulumailla ss. 7-8)

Saatuaan tien Bosporin salmelle ja Mustalle merelle katkaistuksi ja Itämeren hallintaansa Saksa oli varmaankin päättänyt varmistaa, että saisi katkaistuksi myös Neuvostoliiton tärkeän huoltoreitin, joka kulki läpi vuoden sulana lainehtivasta Murmanskin satamasta Muurmannin radan kautta Keski-Venäjälle. Katkaisun oli onnistuttava jo Sorokan pohjoispuolelta ennen itäisemmän radan risteystä. Siksi Hitler lähetti omat joukkonsa Suomen Lappiin varmistamaan asian. Aukean maaston sodankäyntiin tottuneet saksalaiset eivät kuitenkaan menestyneet korpisodassa ainakaan ilman suomalaisten apua.

Yhdysvaltain massiivinen apu Neuvostoliitolle Muurmannin radan kautta

Yhdysvaltalaisen tilaston mukaan kuljetettiin Muurmannin radalla elokuun 1941 ja huhtikuun 1945 välisenä aikana Neuvostoliiton avuksi lähinnä Yhdysvalloista ja jonkin verran myös Britanniasta mm. seuraavaa sotakalustoa: 12 000 lentokonetta, 6 000 panssarivaunua, lähes 300 000 tonnia ammuksia ja 360 000 moottoriajoneuvoa. (Schreiber, Kampf unter dem Nordlicht, s. 27).

Japani koetti estää Neuvostoliiton huoltamisen Siperian radan kautta, ja pohjoisen reitin lisäksi itse asiassa ainoastaan Persian (nyk. Iranin) käytävä Basran kautta toimi kohtalaisesti toisen maailmansodan alkuvuosina, joten Muurmannin ja Arkangelin rata oli puna-armeijalle kullanarvoinen.

Puna-armeijan tärkeä huoltoreitti oli siis saatava poikki tavalla tai toisella. Sissiosastojen suorittamat siltojen räjäytykset pystyttiin estämään tai ainakin korjaamaan melko nopeasti. Piti siis yrittää saada jokin radan pätkä omien joukkojen haltuun. Mm. Kuusamon korkeudella, Kiestingin suunnalla, tätä yritettiin saksalais-suomalaisella yhteistyöllä ja suuriakin riskejä ottaen. Tuloksena oli joutuminen mottiin Kapustnaja-joella, parikymmentä kilometriä Kiestingistä itään, jo melko lähellä Muurmannin rataa, noin 40 kilometrin päässä siitä.

68 suomalaissotilasta kahdessa joukkohaudassa

Sodassa totuus häviää ensin, myös Suomessa. Ei sille mitään voi.

Kalle Päätalo, ss. 456-457: ”Tärkein ja mieltä lämmittävin uutinen oli kulkeutunut Kiestingin rintamalta: JR53 oli selviytynyt motista!

Tätä uutista ei luettu radiossa eikä painettu lehtiin. Tieto kulkeutui Kiestingistä Ouluun tuotujen haavoittuneitten ja heitä kuljettaneitten automiesten mukana, levisi sairasosastoille ja pian eri sairaaloihin. (…)

Koska rykmentin jäännökset olivat joutuneet vetäytymään tiettömien suo- ja korpimaisemien kautta kiertäen, oli Kapustnaja-joen korpiin jouduttu jättämään lähes kaikki raskas kalusto ja mikä surkeinta, paljon kaatuneitten ruumiita. (…)

Itse kuuluin niihin hyväonnisiin vaikeasti haavoittuneihin, jotka oli ehditty kuljettaa rautatietä lavetin päällä Kiestinkiin. Muutamaa päivää myöhemmin venäläiset olivat katkaisseet rautatien lopullisesti Kiestingin ja JR53:n välistä.”

Tänne Kapustnaja-joen tienoille haudattiin kahteen joukkohautaan mataliin hiekan ja vain turpeenkin peittämiin kaivantoihin 66 siellä kaatunutta tunnistettua sekä kaksi tunnistamattomiksi ruhjoutunutta suomalaissotilasta. Hautojen sijainnista tehty kartta oli summittainen ja hieman harhaanjohtavakin, mutta se ei estänyt Kauppisen Hannua ja Vainion Seppoa yrittämästä niiden löytämistä 1990-luvun puolivälissä yhdessä Rauno Ruohosen kanssa.. Vuonna 1992 Suomi ja Venäjä olivat allekirjoittaneet sopimuksen, joka mahdollisti sotavainajien etsintäkaivaukset myös Venäjän alueella ja omien vainajien jäänteiden siirtämisen Suomen sankarihautoihin.

Palvelimella varavirtaongelmia

Palvelin, jolla sivumme sijaitsevat, on kuluneella viikolla kärsinyt varavirtaan liittyvistä ongelmista, jotka aiheuttavat välillä katkoja palveluihin. Tilanne korjaantunee viikonlopun kuluessa, joskin korjauksestakin aiheutuu vielä oma katkonsa.

Pahoittelemme ongelmia sivuston saavuttamisessa.

Tietosuojaseloste päivitetty

Yhdistyksen nettisivujen tietosuojaseloste on päivitetty vastaamaan lain asettamiin velvoitteisiin.

Tällä hetkellä sivuillemme rekisteröityminen on rajoitettu tiukasti yhdistyksen aktiivitoimijoihin, eikä anonyymi kommentointi näihin artikkeleihin ole oletuksena sallittua, joten suuri osa selosteesta ei valtaosaa käyttäjistä toki edes koske. Mutta tokipa tuokin viranomaisvaatimus on oleellista täyttää – ja sieltä voi lukea, mitä kaikkea konepellin alla tapahtuukaan!

Onnellisia opintojen päättymisiä ja kesän alkua!

Sukuseura onnittelee ammattiin valmistuneita ja valkolakin saaneita sukulaisia! Toivottavasti säät suosivat sukumme juhlahetkiä ja antavat onnistuneita juhlistuksia sekä valoa tulevaisuuttaan kohti suuntaaville nuorillemme.

Sukuseuran kotisivut ovat toissapäivänä ja eilen olleet parin tunnin katkoilla, johtuen pohjoisen Suomen myrskyjen aiheuttamista sähkökatkoista, jotka sarjoina toistuessaan ylittivät palvelimen varavirtakapasiteetin. Jospa niistä säistä jo päästiin ja voimme nyt tosiaan suunnata rauhallisin mielin erilaisiin kesän alkamisen juhlistuksiin!

Sukuseuran psta,
Kimmo Vääriskoski, vpj

Hallituksen kokous 23.3.2019

Hallitus kokousti kevätkokouksensa 2019 Pihtiputaan kunnantalolla.

Juoksevien asioiden ja vuoden 2018 vuosikertomus- ja tilinpäätösasioiden ohella hallitus käsitteli jäsenhankintaa ja varainhankintaa.

Sukukokouksen velvoittamien projektien eli sukuvaakunan, kotisivujen uudistamisen ja sukukirjaprojektin nykyhetken tila ja edistyminen todettiin.

Lisäksi hallitus loi katsauksen varainhankinnan tarpeisiin sekä päätti vastuista kevään sukutiedotteen sisällön osalta.